lauantai 25. marraskuuta 2017

Valokuvausta salamalla ja ilman

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin kuvaaminen ilman salamaa ei tahdo luonnistua - ei ainakaan hyvin.  Päivällä yritin luonnonvalossa pikku Leicalla: onnistui joten kuten, mutta ISO 16000 tuottaa rakeisia kuvia, joita ei yhtään isompana viitsi katsoa, saati sitten näyttää. Esimerkit sarjan lopussa.
Illemmalla rupesin pitkästä aikaa kuvaamaan erillisellä salamalla, jonka valo tulee valkoisesta sateenvarjosta heijastumalla.




Tässä Ellin ilme on niin söpö, että rajasin isommaksi. Hyvin näyttää kestävän (ISO400).



Tässä sitten ne Leican kuvat päivänvalossa ilman salamaa (ISO16000)




tiistai 21. marraskuuta 2017

Metroa nyt hehkutetaan ...



... ja Haukilahden vesitornin Haikaranpesäkin on metron kunniaksi juhlavalaistu oranssiksi. 

Minä vain en pääse tunnelmaan. Nykyiset bussivuorot kulkevat vuoden loppuun - ja hyvä edes niin. Nyt matka Helsingin keskustaan kestää 15 minuuttia. Kun bussilinjat loppuvat ja kaupunkiin pääsee vain metrolla, pidentyy matka-aika vähintään kolminkertaiseksi. Lauantaina kokeiltiin ja matka Kampista kotiin kesti 70 minuuttia. Ensinnäkin reitti kiertää Keilaniemen, Otaniemen ja Tapiolan kautta, kun nyt hurautetaan suoraan pitkin moottoritietä. Mutta ei tämä vielä mitään: lisäksi on tolkuttoman pitkät rullaportaat (Matinkylässä kahdet, Tapiolassa jopa neljät) ennenkuin päästään katutasoon ja bussipysäkille vaihtokyytiä odottamaan. Siirtymiseen kuluu 10-15 minuuttia. Sitten odotetaan bussia, joka joko tulee tai ei tule (lauantaina odotin 25 min). Kävellen pääsee nopeammin, mutta 1,3 km kävely on pitkä, ainakin sateessa. 

No, kaikkeen tottuu, eikä asia kuulu elämän suuriin kysymyksiin, mutta suoraa bussiyhteyttä tulee ikävä. Jotenkin muistelen, että vuosikymmeniä sitten Helsingissä kokeiltiin ns. runkolinjaa, jonka tarkoituksena oli että ihmiset matkustaisivat ensin raitiovaunulla Ruskeasuolle ja siellä siirtyisivät pitemmälle (kuten Haagaan) kulkeviin busseihin. Ilmeisesti systeemi ei toiminut käytännössä, koskapa nykyään pohjoisten lähiöiden bussit matkaavat keskustaan asti, eikä ihmisten tarvitse vaihtaa välinettä kesken matkan. Saa nähdä miten metron kanssa onnistutaan: veikkaan että esimerkiksi Lauttasaaressa ei olla kovin tyytyväisiä. Mitä tästä seuraa: autoliikenne länsiväylällä lisääntyy. Tavoite kai oli päinvastainen. 

Pitäkää metronne, mutta antakaa meidän pitää suorat bussiyhteydet. Jokainen saakoon kulkea itselleen sopivimmalla tavalla.

Talviaamun tunnelmaa



Tutkimus toisensa jälkeen tuo esiin saman tuloksen: luonto lisää hyvinvointiamme. Sehän on selvä, ja sen tietää jokainen joka tässäkin maisemassa kävelee. Yli neljäkymmentä vuotta olen tätä ihaillut, enkä väsy. Jopa tällaisena harmaana, räntäsateisena aamuna näkymä virkistää ja samalla rauhoittaa kuin paraskin meditaatio- tai mindfulness-sessio.
 

Talvi-illan tunnelmaa



Heti kun vähäinenkin lumi valaisee maisemaa, muuttuu näkymä sadunomaiseksi. Katsomme Ellin kanssa ikkunasta ja otamme kuvaa pitkällä valotusajalla. Niin pitkällä, että Elli vaihtaa paikkaa, ja korva jää kuvaan vain aavistuksena kuvan vasemmassa ala-laidassa. Kummituskoira ;)
 

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Sohvan valtaus

Elli voi nyt onnitella itseään: talon viimeinen humans only -linnake on vallattu.  
Ostin Emmasohvan viereen jalkalampun lukuvaloksi ja kun asetuin sohvan nurkkaan romaania lukemaan, istui Elli lattialla edessäni onnettoman näköisenä, katsoi anovasti silmiin ja kysyi eikä tässä huushollissa ollakaan tasa-arvoisia.


Vaikka sohvan kunnostuksen jälkeen siitä oli tullut koiravapaata aluetta, eikä Monty saanut enää sille nousta - eikä sitten myöhemmin Ellikään - en voinut enää kovettaa sydäntäni vaan myönsin Ellille luvan kiepsahtaa siihen viereeni. Ei noin kaunista katsetta kukaan voi vastustaa.
 

Sen verran periaatteista jäi jäljelle, että heitin Sandersonien suojaksi sohvan päälle viltin.





perjantai 10. marraskuuta 2017

Salminen Tuuli, Surulintu





Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani – ja hyvä onkin! Maineikas kirjailija tekee kuolemaa ja hänen viimeinen toiveensa on, että hänelle kolme tärkeää naista – vaimo, sisar ja sisarentytär pääsisivät sopuun keskenään. Kirja on rakennettu kuten lähes kaikki nykyään siten, että äänessä ovat vuoroon eri henkilöt, eri aikoina. Rakenne pysyy kasassa eikä lukija joudu liikaa pohtimaan, missä nyt taas mennäänkään.
Avioparin ja heidän muun lähipiirinsä elämä pyörii kustannusyhtiön ympärillä, jo vaimon edesmenneen isän perua. Ollaan helsinkiläisen sivistyneistön linnakkeessa Korkeavuorenkadulla. Aviomiehen tausta on vaatimattomampi, boheemimpikin. Vaimon taustalla on traumaattinen lapsuus, jota isä on varjellut monilla valheilla ja salailulla. Vähitellen salaisuuksia ja luurankoja alkaa paljastua myös menestyneen kirjailijamiehen takaa.
Hiukan olen kuulevinani kaikuja Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Mutta minun makuuni tässä on silti kaikki kohdallaan. Pidin kovasti ja luin käytännöllisesti katsoen käsistäni laskematta.

Tabucchi Antonio, Kertoo Pereira





Lukupiirin valinta. Maisteri Pereira vastaa Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimutuksesta ja on samalla sen ainoa työntekijä. Täydellisen epäpoliittisena henkilönä hän pitäytyy Portugalin  poliittisten intohimojen ulkopuolella ja keskittyy lähinnä kääntämään vanhempaa ranskalaista laatukirjallisuutta. Palkattuaan toimitukseensa harjoittelijan kirjoittamaan elävien kirjailijoiden nekrologeja valmiiksi siltä varalta, että joku näistä saattaisi yllättäen kuolla, hän tahtomattaan sotkeutuu vastarintaliikkeen toimintaan. Loppujen lopuksi Pereirasta tulee arjen antisankari.
Kirja on pieni, vain vajaa 200-sivuinen. Tyyliltään hyvin verkkainen: kaikki kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti, vähän niin kuin lapsille kerrottavassa tarinassa. Ei hassumpi, mutta ei ehkä ihan minun makuuni.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Rulettia keittiössäni



Saatiin lainaksi tällainen koirien ruletti. Elli on oppinut jo taitavaksi ja löytää kaikki namit.